Mä haluan neuloa, luoda, tehdä, tuntea valmiista töistä syntyvää riemua. Just nyt mulla on sellainen fiilis, että voisin erakoitua hetkeksi jonnekin kauemmas, jossa voisin vain keskittyä kokeilemaan kaikenlaisia uusia kädentaitoja ja kokea sitä riemua, kun näistä mun käsistä syntyy kaikkea sellaista mitä en olisi ikinä uskonut saavani aikaiseksi.
Täällä arjen keskellä neulon kaikkina niinä hetkinä, kun olen kotosalla tai kun kehtaan kaivaa kutimet esiin. Olen töissä lastensuojelulaitoksessa, jossa toimin ohjaajana osana kahdeksanhenkistä tiimiä. Tällä hetkellä meidän tiimissä kaikki neulovat. Siis ihan kaikki. Meillä on kutimet esillä lähes poikkeuksetta jokaisessa tiimipalaverissa tai kehittämispäivässä. Kutimet tuovat syvyyttä ajattelulle. Siinä missä aiemmin piirtää tuhrustin pitkissä palavereissa, nyt neulon. Tarvitsen jotakin puuhaa ajatusten kirkastamiseksi. Olen niin onnekas, kun meillä on sellainen työ, jossa tälläinen käsillä duunaaminen on ihan ok!
Kaikki meidän tiimissä työskentelevät ja siihen vuosien varrella mukaan tulleet tai meidän osastolla muuten vaan pyörivät ovat pikkuhiljaa intoutuneet kaikki neulomaan. Osalla on saattanut olla vuosien, jopa kymmenien vuosien, taukoja puikkojen heiluttamisesta. Meidän tiimistä on aina löytynyt joku, jolla on ollut hetki aikaa palauttaa mieliin neulomisen saloja silmukoiden luomisesta vahvennettuun kantapäähän ja kiilakavennuksiin. Joskus vitsailemme, että työhaastattelussa hakijan sopivuus pitäisi testata antamalla puikot ja lankaa käteen. Eikä jutun juju ole siinä, että tarvitsisi osata, vaan siinä, että onko halua oppia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti